Kokkikartanolla työskentelevien ukrainalaisten elämä Suomessa on asettunut uomiinsa, mutta mieli on raskas huolesta – ”Soitan joka päivä ja kysyn ovatko kaikki kunnossa”

Kokkikartanon monikulttuurinen työyhteisö muodostuu yli 20 eri kansallisuudesta. Viime aikoina yritys on työllistänyt myös ukrainalaisia sotapakolaisia.

Lesia ja Tetiana tapasivat työhaastattelussa ja aloittivat Kokkikartanolla yhtä aikaa. Työhaastattelu ja perehdytys järjestyivät venäjäksi, jota naiset puhuvat yhtä sujuvasti kuin ukrainaakin.

”Keittää makaronia” ja ”tauko” ovat esimerkkejä sanoista, joita ukrainalaiset Lesia ja Tetiana ovat oppineet suomeksi työskenneltyään Kokkikartanolla nyt pari kuukautta. Pääasiassa kommunikointi työkavereiden kanssa tapahtuu venäjäksi ja englanniksi.

— Työkaverit auttavat aina, kun tarvitsee, eikä kielimuuri ole siinä esteenä, naiset toteavat.

Lesia ja Tetiana ovat tulleet Suomeen sotapakolaisina Ukrainasta. Heidän elämänsä muuttui kertaheitolla 24. helmikuuta 2022.

— Ennen sotaa elämäni oli erittäin hyvää. Olin kirjanpitäjänä eräässä yksityisessä yrityksessä. Oli koti, työ ja perhe. Arki sujui hienosti ja elämä oli tasapainossa. Sitten yhtäkkiä jouduimme lähteä, Lesia, 41, kertoo.

Pommitukset Lesian kotikaupungissa Chernihivissa alkoivat heti sodan ensimmäisenä päivänä. Lesia mainitsee, että Chernihivin joukot olivat ratkaisevassa asemassa siinä, ettei Kiovaa saatu valloitettua. Sen kautta joukot nimittäin yrittivät edetä.

Kovien taistelujen keskellä Lesialle kävi nopeasti selväksi, ettei kotiin olisi turvallista jäädä. Hän lähti pakomatkalle 7-vuotiaan tyttärensä kanssa. Mies ja muut sukulaiset jäivät.

Ensimmäinen evakkopaikka löytyi muutaman sadan kilometrin päästä Keski-Ukrainasta. Kuitenkin jo viikon kuluttua myös siellä alkoi kuulua tykistön jyrinää ja Lesia päätti lähteä maasta kokonaan.

— Meille suositeltiin Puolaa, ja siellä meidät otettiinkin vastaan hyvin avuliaasti ja tyttäreni pääsi kouluun. Töitä en kuitenkaan saanut, sillä maahan oli tullut valtavasti pakolaisia ja työpaikoista oli kova kilpailu.

Lesia vietti Puolassa kaksi kuukautta. Tuona aikana häneen otti yhteyttä vanha ystävä, joka oli paennut sotaa Suomeen, ja saanut töitä Kokkikartanon valmisruokatehtaasta läheltä pääkaupunkia.

— Ystäväni kertoi, että Suomessa ukrainalaisia autetaan kaikin tavoin, eikä meidän annettaisi kuolla nälkään. Hän kertoi keskuksista, jotka tarjoavat vaatteita, tarvikkeita ja ruokaa, sekä esimerkiksi psykologista ja taloudellista tukea.

Suomessa Lesia sai kokea ystävän kertomukset todeksi. Hän on saanut asunnon ja työpaikan, ja tyttärelleen koulupaikan. Nyt 8-vuotias tytär on juuri suorittanut suomalaisen toisen luokan, ukrainan kielellä. Lesia on kiitollinen siitä, miten asiat hänelle ja tyttärelle järjestyivät. Ystävän yhteydenotto oli heille onnenpotku.

— On ollut hämmästyttävää, miten sodan alettua kaikki verkostot ovat heränneet ja otettu käyttöön. Tuttavat, joiden kanssa ei ole ollut pitkään aikaan tekemisissä, ovat ottaneet yhteyttä ja auttaneet toinen toistaan, missä pystyvät.

Lesia aikoo jäädä Suomeen, kunnes sota loppuu, ja palata Ukrainaan, kun se on varmasti turvallista. Chernihiviin jäänyttä perhettään Lesia ikävöi ja murehtii kovasti, sillä kaupunkia tulitetaan edelleen.

– He ovat elossa, se on tärkeintä. Soitan heille joka päivä ja kysyn, onko tänään ollut pommituksia ja ovatko kaikki kunnossa, Lesia kertoo.

Lesia kertoo arvostavansa toimivaa julkista liikennettä ja hyväkuntoisia teitä Suomessa.
— Ihmisissä pidän siitä, että he ovat avuliaita, rauhallisia ja hiljaisia.

Venäjän kautta Suomeen

Tetianan matka itäukrainalaisesta satamakaupungista, Berdianskista, kohti Suomea alkoi kesäkuussa 2022. Venäjä oli valloittanut kaupungin ja muutaman kuukauden ajan Tetiana todisti kotiseutunsa tuhoutumista, yleistä kaaosta, rikoksia ja hätää.

– Ruoasta oli pulaa, kauppoihin oli 50 hengen jonot, ja hinnat nousivat useita kertoja. Maksukortit eivät toimineet ja ihmiset joutuivat käyttämään viimeisetkin säästönsä ruokaan. Kuukauden ajan kaikki yhteydet olivat poikki, ja minun oli lähdettävä toiselle puolelle kaupunkia katsomaan, miten vanhempani voivat. Sitten Venäjä avasi yhteydet, mutta uutiset, joita näytettiin, eivät olleet totta vaan propagandaa, Tetiana, 23, muistelee kaoottista tilannetta.

Lopulta hän teki miehensä kanssa raskaan päätöksen lähteä maasta ja jättää kotinsa, sukulaisensa ja työpaikkansa. Reitti Ukrainan halki ei tullut kysymykseen, joten pariskunta matkusti Venäjän kautta. Suomi oli lähin mahdollinen turvapaikka.

Matka kesti neljä päivää ja reitin varrella oli lukuisia tiesulkuja.

– Niissä venäläissotilaat tarkastivat meidät, kaikki tavaramme ja puhelimemme hyvin tarkasti, Tetiana kertoo.

Suomen antamasta avusta ja tuesta Tetiana on hyvin kiitollinen niin omasta puolestaan kuin muidenkin maahan saapuneiden ukrainalaisten puolesta.

– En osannut odottaa saavani näin paljon apua kaikessa, aina dokumenteista majoitukseen.

Ukrainassa Tetiana työskenteli miehensä kanssa elokuvateatterissa. Nyt mies työskentelee autokorjaamossa. Tetiana itse etsi töitä melkein vuoden, kunnes hän huomasi Kokkikartanon työpaikkailmoituksen.

– Juuri kun olin jo menettänyt toivoni työn löytämisestä, sain Kokkikartanolta viestin. Olin todella iloinen kuullessani, että sain paikan, Tetiana kertoo.

Elämä on nyt asettunut sillä tavoin uusiin uomiinsa, että Tetiana on alkanut suunnitella tulevaisuutta Suomessa.

– On katsottava eteenpäin. Kukaan ei voi vielä tietää, milloin sota loppuu ja milloin kotikaupunkiimme olisi mahdollista palata. Suomi on turvallinen ja vapaa maa, jossa jokaisella on oikeus ja vapaus omiin valintoihin. Se on minulle todella tärkeää, Tetiana toteaa.

Tetiana tuli Suomeen miehensä kanssa muun perheen jäädessä Venäjän valloittamalle alueelle Itä-Ukrainaan. Ikävä on kova ja aika ajoin yhteydenpitoa ovat vaikeuttaneet katkaistut internet- ja puhelinyhteydet.